Kalevan uhri: Näytelmä 4:ssä näytöksessä

Kalevalan eli Suomelan vanha valtapirtti. Takka oikealla. Pitkä valtapöytä perällä. Vas. seinällä hyllyjä. (Sisäänkäynti vas.)

Aamupuhde. Ripsa, Marva ja Tuulikki puuhailevat aamuaskareissaan, Ripsa takan luona, Marva ja Tuulikki värttinöineen. Päre pihdissä, toinen takan luona palaa.

RIPSA (tähystäen ulos). Taas kohta valkenee päivä, odotuksen ja ikävän uusi päivä. Ken niiden luvun enää muistaa. Koska palannevat Kalevan pojat, urhot kohen kotia saavat? Pitkä on matka maan rajalle, Vennään vainolainen viekas.

TUULIKKI. Niin on minulla mieli kuin jo pian palaisivat. Saatais tuimat tulotanssit!

MARVA. Tuuli on Tuulikin mieli. — Vaikka näin minäkin unen, aivan ennen heräämistä. Mut' en tiedä…

RIPSA. Hyväkö oli se uni, vaiko viesti pahan peikon?

MARVA. En tiedä hyväksikö vai pahaksi. Aamun kaiken olen arvioinut. Mutta tällainen oli uni: Vanha Karhu, Kalevan päämies, kotia palasi. Kansa juhlien vastaanotti. Mutta pian muuttui juhlakulkue vainajansaatoksi, vanhaa Karhua kalmistoon vietiin. Kaksi orhia heimon päämiestä veti, toinen valkoinen, toinen musta orhi. Minä sintsistä tähysin, kun saattue ohi kulki. Ja juuri tällä kohdalla orhit riivaantuivat. Ajomies kiivaasti kehoitti, mutta eivät askelta eteenpäin astuneet enää. Pystyyn karkasivat, musta orit valkean kurkkuun sai hampaansa, veri hangelle roiskahti, ja niin nujertui valkea orit. Tällaisen näin unen, sit' olen aamun aprikoinut.

TUULIKKI. Marva aina vain ikäviä unia näkee.

RIPSA (vakaasti miettien). Valkonen orit veriinsä nujertui. Se ei hyväksi uni.

TUULIKKI. Toki ensin juhlat saatiin, ilon juhlat.

MARVA. Ei se ollut pitkä ilo.

RIPSA. Ilon juhlat — surun juhlat. — Toki työt on toimittava, vaikkei miehiä talossa, urhot kaikki sotatiellä. Käy, Marva, hevonen suori, sitten katso lehmikarja. Kohta käymme lypsämähän. — Tuulikki, sinä tuo puita.

(Marva ja Tuulikki menevät).

RIPSA (uutta pärettä pihtiin asetellen.) Palanneeko vanha Karhu enää koskaan retkiltänsä, vaiko joutuu vaipumahan Vennään aavoille aroille. Näenkö näillä silmilläni?

(Ulkoa kuuluu kopinaa.)

ORMA (vanhahko, hyvänlaatuisen näköinen palkkarenki. Tulee reippaasti, mutta hengästyneenä.) Terve sulle Ripsa muori! Tuon suuret sanomat sulle… minä edellä ehätin…

RIPSA (uteliaana kuulemaan.) Terve tervehyttäjälle! Kiitos olkoon
Kaikkivallan, viel' ett' elossa palajat. Entä toiset meidän miehet?

ORMA. Voittajina saapuvat pian! Kalevan miesten kalpa lyönyt on komean iskun. Pois on maasta vainolainen, tuolle puolen Rajajoen ajettu katalat pitkäparrat. Voittajina palaavat Suomen urhot.

RIPSA (epäröivästi kysyen.) Karhua vain ette nähneet, heimon päämiestä?
Ette myös Heljä-tytärtäni?

ORMA. Elossa ovat. Vuotahan, kun kaiken kerron. Viekas vainolainen, joka Saimaantaustan käräjäpaikalle Karhun oli kutsunut muka suureen sovintohon, neuvon pitohon hyvähän, kavalan taas tempun teki. Kun oli sovinnot juotu, Karhu Heljän kanssa jo kohden kotia matkasi, silloin vainolaisen salajoukot kavalasti kiersivät heidät, metsäisellä taipaleella miestä kuusikymmentä kuin tuulesta syöksähti, orhin kiiltokarvan paikalle kaatoivat, jo heiluivat tapparat päänmenoksi heimon urhon sekä kuulun Heljä-kukan. Mutta uljaasti iski Karhu.

Säilällänsä hirmuisella listi päitä Vennään miesten niinkuin naurihin napoja. Toistakymmentä makasi jo miestä hangella, punersi punainen leppä miesten taistotanterella. Silloin huomasi Karhu kolmen paksun partamiehen metsään raastavan Heljä-neitoa…

RIPSA (keskeyttäen). Tytärtäni tuiretuista. Voi mun kulta kuopustani!

ORMA. Maltahan, kun kaiken kerron. Niin, Heljä-neitoa metsään raastoivat. Karhu hankeen perässä karkasi. Siinä kangin kamppasivat, kompastui kumoon Karhu, ja kymmenin miehin vainolaiset hänet köysihin sitoivat, niin myös sitoivat Heljän. Ja saatuaan näin arvosaaliin, vainolainen heidät aikoi kotimaahansa raahata, suuret lunnaat vaatia tai uudelleen Kalevan kansan kimppuun hyökätä, jollei se päämiestään lunastaisi. Mutta, kuten muistat, Ripsa-muori, saivat tiedon tästä heti heimon urhot, nousi koko Kalevan kansa, siinä vanhat, siinä nuoret, palkkamiehet ja isännät, nousi kuin jumalten myrsky, hiihti jälkeen vainolaisen, joka jo oman pääjoukkonsa yhteyteen oli saaliineen ehtinyt. Tällä puolen Rajajoen vainolaisen joukot tavattiin ja syntyi siinä tulinen taisto, jossa ei paljon maksanut miehen henki. Karhu, kuullen huudot Kalevan miesten, arvaten avun tullehen, kaatoi maahan vahtimiehet, survoi pirtin lautsan alle, Heljän koppoi kainalohon, raivas tien omainsa luokse, niinkuin pitkäisen salama. Raikui silloin riemuhuuto kautta Kalevan rivien: 'Taas on Karhu tappelussa, päämies heimonsa edessä; horna vieköön vainolaisen!' — Se oli isku Karhun isku.

RIPSA (innostuen). Niin — ja sitten?

ORMA. Kauhu voitti vainolaisen! Ken siihen kykeni vielä, se nyt pakohon pötki, heitti keihäät ja tapparat. Juoksivat kuin lammaslauma. — Paljon siinä miestä meni, harvat pääsi karkuteille.

RIPSA. Ja siihen päättyi retki oiva?

ORMA. Ei vielä siihen varsin. Me vainolaista rajan taakse seurasimme, siellä lyötiin viime iskut. — Nyt ovat paluulla joukot. Minä eellä vain ehätin.

RIPSA. Tulevat myös Heljä, Karhu?

ORMA. Tulevat kuin heimon kullat! Karhu kaiken joukon eellä, Heljä saatossa urosten.

RIPSA. Kiitos Luojan kaikkivallan! Sulaa jo sydänsuruni.

ORMA. Nyt ei aika surun aika. Niin sanoikin Karhu, kun minut edellä laittoi, näin sanoi: "Mene, Orma, saata sana Suomelahan, ett' on aika nyt varata Suomen suurta heimojuhlaa, Kalevalan riemujuhlaa; koko kansa juhlimahan!" — Tämän laittoi hän sanoman. Minä en malttanut olla… jo tullessani tienvarsille sanoja heitin, valmistautumaan kehoitin, käskin kohta koolle tulla.

TUULIKKI (on tullut puusylystä tuoden). Kas kummaa, kun vanha huuhkain ensimäisenä on kotiin päässyt. Tokko kaukana kävitkään, palannut liet puolitiestä?

ORMA. Ei väsy kesken Orman jalka, silloin kun on kunnon viesti.

RIPSA. Suuren toi sanoman Orma. Kohta palaa heimon parhaat, vaeltavat valtaurhot, saapuu kauniina Kaleva, voittajina meidän miehet.

ORMA. Saapuu Karhu, saapuu Heljä.

RIPSA. Tulee kuin kevähän riemu keväthankien keralla.

TUULIKKI. Onko Jouto joukossanne, vaiko uupui uhkamieli?

ORMA (kiusoitellen). Kas, kas! Onpa tulossa Tuulikille tuutija ihalan illan. Toki taisi nauratella Jouto Vienankin venakot… verevät on immet siellä!

TUULIKKI (niskojaan heittäen). Joutaa kyllä Joutoloille!

RIPSA. Nyt ei turhia toria. Orma saattakoon sanoman kylän kaiken kuultavaksi, mihin et poikennut vielä. Kutsu koolle juhlakansa!

ORMA (lähtien). Väleen vierii ilon viesti! Saapuu kohta koko kylä.

RIPSA. Sinä, Tuulikki, siivoa somaksi sorea pirtti, ensin lattia lakaise! Sitten kaikki koristetaan juhlataljoin ja tavaroin. Ota aitan orsiloilta! — Taikkapa mie Marvan kanssa valitsen parahat taljat (lähdössä, mennessään:) Liiku kuin olisit lintu! (menee).

TUULIKKI (ilosta hypähdellen). Saadaan suuret tulotanssit! Joudu, joudu, Jouto-kulta! (Ryhtyy pirtin siivoamiseen ja hyräillen laulaa):

Ankea on aikani ja ihalat on illat, kun on yksin ystävinä taivon tähtisillat, poissa, poissa surmateillä kulta.

    Ei ne nouse kirkkahina aamun kultakoitot,
    kaiu konsa vastahan ei illan ilosoitot,
    kun on poissa surmateillä kulta.

Joudu, joudu, Joutoni, jo joudu kullan luoksi, monet yöt oon itkenyt mä lemmen leinon vuoksi, kun oot ollut surmateillä, kulta.

(Ripsa ja Marva tulevat taljoja tuoden).

RIPSA (kuullen laulun lopun). Älä nyt enempi itke, kohta joutuu jo
Joutosi!

MARVA. Nyt ei aika lirkutusten… saatpa illalla iloita.

(Ripsa ja Marva ryhtyvät taljoja asettelemaan).

RIPSA (kiirehtien Tuulikkia). Riennä, riennä, Tuulitytti! Pianpa saat parahan palkan!

TUULIKKI. Otanko oksia seinille?

RIPSA. Ota, ota!

MARVA. Seinille ja lattialle!

    (Tuulikki noutaa ulkoa oksia, joilla koristaa seinät ja lattiat.
    Marva ja Ripsa saavat taljat asetelluiksi valtapöydän taakse.)

RIPSA. Ja nyt haarikat täyteen olutta, tummanpunaista, vanhaa olutta. Ottakaa kolme haarikkata, yksi kumpaankin päähän, kolmas keskelle pöytää.

TUULIKKI (ottaen hyllyltä haarikat.) Noin hohtavat haarikatkin puhtauttaan!

MARVA. Oma kehu huono kehu.

RIPSA. Haarikat ovat Tuulikin pesemät, kiittävät ne kilvan häntä. Hyvin keitit katajaiset, Tuulikki.

ORMA (tulee ulkoa). Ohoh kengän ketteryyttä — jo on sillat siistittynä!

RIPSA. Pian menit, välemmin tulit. Joko saatoit nyt sanoman?

ORMA. Loitolla jo vierii viesti, kiitää kuin keväinen kulo. Nuoremmat ja norjat jalat sitä ovat eelleen ehätelleet, kun sen jo tullessani liikkeelle laskin. Kyläss' on kylläinen riemu. Juhlavaatteita valitaan. Koht' on täällä kaikki kansa.

RIPSA. Käykää nyt, Marva ja Tuulikki, tekin ylle juhlaliinat, ennenkuin ehtii kylän kansa täyttää talon ja tanhuat.

(Marva ja Tuulikki menevät.)

TUULIKKI (mennessään.) Parasta nyt katsotahan.

RIPSA. Laita tulta takkaan, Orma, jotta saavat lämmitellä, jos on pakkanen puraissut.

ORMA. Tuimasti tulevat urhot. Ei pysty pakkasen poika partaan rientävän urohon. Toki takka on iloksi, terveheksi lieden loiste. (Käy sytyttelemään takkaan tulta.)

RIPSA. Pirtin lämmin läikähyttää tutuksi tulijan mielen. (Siirtyen lähemmäksi Ormaa.) Kysyn vielä yhtä sulta.

ORMA. Kysy, ehtoisa emäntä, minä vaikka kahteen vastaan.

RIPSA. Kuinka on laita kullanmurun? Onko terve Heljä-tytti?

ORMA. Terve ja iloinen tyttö. Häll' on suuret saattajansa. (Viimeinen lause vähän salakähmäisesti.)

RIPSA (uteliaasti). Mitkä saattajat? Sanohan! Liian on hentoinen Heljä.

ORMA. Neito kuin keväinen virpi, kaunistunut, kasvanutkin.

RIPSA, Sanoit saattajat olevan. Ken on kullan kumppalina?

ORMA. Karhun saatossa samoaa Kovas aina eellimmäisnä. Karhu ei karsaasti katso… Kovas on sankari komea…

RIPSA. Lienee miesi mieleltänsä. — Viel' on aika aateliani. (Poistuu, kuitenkin ilmeisesti hyvillä mielin.)

ORMA (yhä takan luona). Syty, kirkas nyt kipinä, lehahda iloinen liekki; kohta lautsat laulahtavat, riemu pirtissä remuaa.

TUULIKKI (tulee juhlavaatteissaan). Olenko nyt sorja, Orma?

ORMA (tarkastellen). Ylen oot ihana, Tuuli. Niinkuin nuori niittyvilla!

RIPSA (palaa juhlamyssyssään. Lisää edelliseen leikillisesti). Niinkuin kesän kellokukka taikka valkolumpeen varsi.

TUULIKKI (riemuissaan). Niin on mielikin minulla, niinkuin kesäyön kajastus!

RIPSA. Korea on koivun varsi tohistessa toukotuulen, neidon aatos aurinkoa mailla mielun mittumaarin.

MARVA (tulee kiireesti). Jo tulevi kylän kansa! Kaikki tanhuat nauravi naurullista astujaansa, aitovieret visertävi riemullista rientäjäänsä.

TUULIKKI (iloissaan) Saadaanpa satainen juhla!

(Pirtin ovi avataan, kylän kansaa, nuoria neitoja ja joitakuita miehiä, etupäässä vanhoja, tulvahtaa iloisesti sisään.)

JOKU JOUKOSTA. Terve, reipas Ripsa-muori, meidän ehtoisa emäntä!

RIPSA. Terve tervehyttäjälle! Hyvä kun jouduitte välehen.

JOUKOSTA. Saimme me iloisen sanan.

RIPSA. Hyvän viestin kiidätti Orma. Palaavat voittajina Suomen sulhot, kauas on karkoitettu vihovainolainen, vapaana taas Karhukin kohen kotia rientää. Pian on meillä tulojuhlat. Käykää vaan taloksi kaikki, kuin kotona konsananne!

JOUKOSTA (nuori naisääni). Soreat on Suomen sulhot.

VANHEMPI MIESÄÄNI. Kirkas kalpa on Kalevan. Kun se läikkää, niin se leikkaa.

(Asettuvat pirttiin.)

JOUKOSTA (miesääni). Äsken et ehtinyt, Orma, kerrohan nyt kuulumiset.
Joko kaukana samosit?

ORMA. Veikko, kaukana kovinkin! Miesmuistiin ei ole Kalevan kansa niillä tienoilla samonnut. Tuolla puolen Rajajoen miteltiin nyt miekanterät. Kylät poroksi, miehet tasaksi tanterehen! Minäkin, mitätön miesi, kymmenet kellistin parrat!

JOUKOSTA (toinen mies leikkisästi). Ettet liene kellistänyt Vennään veikeitä hameita!

ORMA. Katinkutti, koiransilmä! Totta kaikki, minkä kerron.

TUULIKKI (joka on ovella yhtämittaa käynyt tähyämässä.) Jo tulevat, jo tulevat! Järven jäälle juuri metsästä laskevat. Katsokaa, kuinka kiiltää päivässä peitsein käret!

(Katselevat.)

ÄÄNIÄ JOUKOSTA. — Jo saapuvat Suomen sulhot, kuulut Kalevan urohot!

— Reippaasti sujuvi sukset!

— Karhu itse eellimmäisnä!

— Ken on Karhun kinterillä, varmaan heleä Heljä-neito…

ORMA. Niin on, heleä Heljä-neito. (Kuiskaten:). Kovas kuulun kumppalina. Näen sen näillä silmilläni!

ÄÄNIÄ. Vai on Kovas… kova miesi.

RIPSA. Hst! Kuuluu jo tulijain laulu, kaunis kaikuu miesten virsi.

(Kaikki kuuntelevat. Ensin kauempaa, sitten lähempää kaikuu
Kalevan miesten laulu):

    Kotitanhuat, hei, terve Kalevan maa,
    terve, Suomi, sa kallis ja suuri,
    ies vierahan ei sua painaa saa,
    sua suojaa rintaimme muuri!

    Monet nähnyt sa oot vihan, vainojen tiet,
    olet kestänyt uljaana aina,
    Koti kallehin, onnekas kerrankin liet,
    pyhä vapaus jumalten laina.

Kotitanhuat, hei, terve, Kalevan maa, terve, terve, Suomi nyt suuri, tätä maata ei konsana vieras saa, sen on suojana rintaimme muuri!

KARHUN ÄÄNI ULKOA: Terve mäki, terve metsä, terve kotikummun kuusi, terve tanhuat tuttavat, tervepä kotoinen pirtti!

ÄÄNI ULKOA. Tervepä kotoinen tienoo, terve!

Tervetuliaislaulu (sisällä olijat):

Tervetultua, urohot, Suvantolan suuret sulhot, terve miekan mittelöistä, kaunihista kalvantöistä! Kovin oli iltamme ikävät, päivät pää on kallellansa, yöhyt yksin itkeämme, aamun nousut ankeaiset, kun oli kullat kulkemassa, viljon veljet vieremässä, surman suussa Suomen sulhot, vaaran tiellä maan valiot. Toitte te ikuisen riemun kohen kotia saaessanne, olallanne onnen kehrä, päällänne jumalan päivä. Ilo kaikuu Kalevalassa, riemu pirtissä remuaa, teille laulaa lautsat kaikki, uunin sirkatkin sirittää. Terve, urohot, tultuanne, Kalevalat käytyänne, Suomen surut surtuanne, terve, terve, tultuanne!

(Laulun loppupuolella tulevat Kalevan urhot pirtin puolelle. Tervehditään. Heljä rientää äitinsä luo joka hellästi painaa hänet syliinsä.)

RIPSA (ottaen sitten haarikan ja tarjoten sen Karhulle.) Juokosi jumalten malja, tulomalja, onnenmalja, malja kaunihin Kalevan.

KARHU (ottaen haarikan). Juon ma Suomen suuren maljan, vapauden valtamaljan!

KAIKKI. Kalevalan kantamalja, malja valon, vapauden!

KARHU. Jota ei ikinä viedä!

KAIKKI. Jota ei ikinä viedä! (Juovat.)

KARHU. Kalevan kotoinen kansa, kuule nyt kuulut terveisemme, tuorehet tuliaisviestit! Nyt on vapaana Kaleva, vapaana sen vanha päämies. Vieraan vainolaisen ies on hervonnut, eikä välehen nouse.

JOUKOSTA. Ei! Annoimme me aimo iskun!

KARHU (jatkaen). Annoimme ankaran iskun. Kauas rajan taakse omille riistamailleen Vennään miehet saatettiin — eikä tuossa enää ollut paljon saattamista. Lymyten luikki joukkonsa tähteet kohden kylmiä kyliä. Ja voimakkaana palaa nyt Kaleva, suurina Suvannon sulhot. Kymmenien vuosien katala paino on nyt syrjähän sysätty, vapaana hengittää Suomi!

JOUKOSTA. Vapaana hengittää Suomi!

KARHU. Vapaana! Ensi kertaa täysin vapaana vieraan painosta. On kuin päästy kevätpäivään perästä pitkän, pimeän talven. On kuin ilmassa iloa, on kuin ouruis oudot viestit, nousisi norojen kukat, joka kumpu jo kumajais kaikua Kalevan voiman.

Niin, nyt onkin kevät-päivä, toivon päivä, touon päivä. Kaattava on heimon kaski, tehtävä totinen touko. Kalevalan kaikki kansa on nyt saatava mukahan, hereille heristettävä alettaessa uutta aikaa. Silloin suurenee Suomi, silloin kasvaa Kalevan voima. Rajat rastitaan lujiksi, yhtehen yhytään kaikki vaalimahan vapautta, maamme kultaista kevättä!

JOUKKO. Yhtehen yhytään kaikki vaalimahan vapautta!

KARHU. Sama maa on meitä kantanut, samoja kohtaloita kannamme kaikki. Samat olkoon myös meillä oikeudet ja velvollisuudet. Siispä sanonkin suulla kaikkien vapaiden Kalevan miesten: älköhön olko osaton Kalevalassa kukaan, sama olkoon jokaisella osa heimon neuvojen pidossa. Kaikki me yhdessä, jokainen meistä mukana, kas niin lujittuu Suomi, kasvaa kaksinkertaiseksi!

(Palkkaväen joukossa iloista hälinää.)

JOUKOSTA. Kaikki yhdessä, niin suurenee Suomi!

PALKKAVÄEN JOUKOSTA. Karhu ihanasti puhui; haastoi kuin jumalten suulla. Toinen nyt aika meille koittaa, onnen aika. Me parasta panemme kaikki!

KARHU (jatkaen). Nousee näin norosta oras, saa siitä satainen laiho, koittaa kesä Suomen suvun, onni poikaimme osaksi, kaikuu iloa Kalevan kannel. Juomme siis jumalten nähden ajan uuden uhrimaljan: Suureksi nyt Suomen suku!

KAIKKI. Suureksi nyt Suomen suku!

KARHU. Kaunihiksi vapaa kansa!

KAIKKI. Kaunihiksi vapaa kansa!

Esirippu.

Suomelan palkkaväen asunto. Ympäri seiniä lavitsat. Perällä ovi, oik. peränurkassa takka. Vas. sivustalla pöytä.

Orma istuu esiripun noustessa pirtissä yksinään, verkkoa kutoen.

    Hetken päästä tulevat sisälle Jouto ja Kullervo, Suomelan
    nuoremmat palkkarengit.

JOUTO. Aina vaan ahkeroi Orma, verkkolankoja vedellen. Kun ehkes uupuisit kerta!

ORMA. Kenen verkko on vedessä, sen on kala kattilassa. Joutuu kai
Joudonkin suuhun.

JOUTO. Joutuis kyllä vähemmälläkin. Ei ole hoppu hyväksi. Suli' on vielä orjan mieli.

ORMA. Vaikka lienet kuinka vapaa, et sinä leivättä elä, etkä työttä taas saa leipää.

KULLERVO. Siin' on vasta orjan oppi! Aina vain ahertamassa — vaikka saisi vähemmällä! Vai oikeinko uskonet, Orma, ettei riitä Suomelassa kakku ottajan kätehen? Kyll' on vanhoja varoja Karhun aitat kallellansa. On vain osattava ottaa!

ORMA (kysyvästi katsoen). Ottaa. Mitä tuolla tarkoittanet?

KULLERVO. Tarkoitan mitä sanonkin.

JOUTO. Hullu paljon työtä tekee, elää viisas vähemmällä.

ORMA. Laiskan leipä ei leveä. Karvas on varkahan kakku, ei se maistu miehen suussa.

KULLERVO. Oisko se varastamista, jos ma ottaisin osani Karhun viljoista varoista?

JOUTO. Ne on meidän kätten työtä, meidän hikemme hedelmä.

ORMA. Olemme osamme saaneet. Rehellisesti on maksanut aina Karhu. On ollut leipää ja vaatetta.

KULLERVO (pisteliään pilkallisesti). Vielä joskus viinaryyppy!

ORMA (ei ole huomaavinaan pilkkaa). Ryypyt hyvät Henkipäivin, uljahammat Ukonvakoin, Kekrinä huikeat kestit. Niin on ollut, mitäs siinä.

JOUTO (matkien ilkeästi). Mitäs siinä, mitäs siinä!

KULLERVO. Siin' on Orman oiva osa, yllinkyllinkin ukolle. Meille ei ne murut riitä!

ORMA. Mihin tähtää mielen palo? Tarkoitatteko tosia?

JOUTO. Tosiapa tietystikin. Teemme tästä toisen ajan!

KULLERVO (viekastellen). Katsos, Orma, kun selitän. Muistat, kun palattiin tuolta Vennään viime retkeltämme; pidettiin tuliaispidot?

ORMA. Tottakai sen kaiken muistan. Minähän ehätin eellä, kannoin viestin Kalevan maahan.

KULLERVO. Muistat myöskin, kuinka Karhu piti pitkiä puheita?

JOUTO (väliin pistäen pirullisesti). Antoi almun orjillensa!

KULLERVO. Lupasi ottaa meidät myötä miesten neuvojen pitohon…

ORMA (keskeyttäen). Niin on ottanutkin Karhu. Karhu on sanansa miesi. Olemmehan olleet, Jouto ja minä, meidän puolesta mukana heimokokouksissa…

KULLERVO. Olette olleet — kaunistuksina kaiketikin! Täss' onkin asian ydin: Karhu kammoo vainolaista, pelkää sen perunsa vievän. Uskokaa, kun sanon minä: pelosta otti Karhu meidät mukaan neuvonpitoon. Mairitella tahtoo meitä. Kun saa päälle paha päivä, meidät hän ensiksi syöksee surmaan niinkuin suden suuhun. Karhuss' on kettua myöskin.

ORMA. Tuota nyt en minä usko. Hyvin on eletty aina. Karhu heimon pää on oiva. Aina itse eellimmäisnä, kun on turma vain tulossa.

JOUTO. Eellimmäisnä, kun on vankina Venäen!

KULLERVO. Tai kun juhlissa jumalten juo itse isomman maljan sekä suulla suurentelee!

ORMA. Jo nyt haastatte jotakin. Tunnen Karhun: miesten miesi. Teill' on päässä vain jotakin häyryä kyläisen häpän.

KULLERVO (merkitsevästi). Meill' on päässämme jotakin — sen sinä oikein osasit! Sun on pääsi tyhjää täynnä!

JOUTO. Ett' oikein kolina käypi!

KULLERVO (otsaansa naputtaen). Täällä on sellaiset tiedot, jotka kerran jotain maksaa! (Yhä salaperäisemmässä sävyssä.) Kyläll' on kokous pietty, meidän neuvot, joiss' ei Karhun kumppaneita. Katsos, meitä on enempi!

ORMA. Mitä sillä tarkoittanet? Ei ole enempi meitä.

JOUTO. Meitä on — ja täytyy olla!

KULLERVO. Ei tietenkään enempi, jollei kaikki mukaan liity. Jos on poissa Ormat, Jormat, niin ei tietenkään enempi. On vain oltava kaikkien —.

JOUTO (väliin). Joka miehen jotta naisen!

KULLERVO (jatkaen). — on nyt oltava mukana! Koittais kerran uusi aika!

ORMA (yhä epäillen). Koittais — koska, minkälainen?

JOUTO. Kohta, kohta! Mikset osaisi sinäkin olla pitkän pöydän päässä?

KULLERVO. Eikö kelpaisi sinulle itsellesi ne oluet, mitä nyt Karhulle kannat? Osais ehkä oma suukin syödä säynähän mätiä, ei vain kiiskin ruotoloita.

ORMA (ymmärtäen asian). En tiedä — olen jo vanha.

KULLERVO. Anna kuitenkin apusi, tarvitaan nyt neuvot tässä.

ORMA. Jos ma arvannen asian, en puutu mokomaan minä. Ne on houkkain neuvoloita. (Nousee lähteäkseen ulos.)

JOUTO (ilkeästi yhä). Onko kiire Karhun luokse -saattamaan salainen sana?

KULLERVO (kuvastuen, uhaten). Jos vain ikinä menet, virkat puolen kirjaintakin, niin et enempi kävele — se muista!

ORMA. Ole tuossa löpsimättä! Kukin olkoon kuin osannee, mitä se minulle kuuluu, (menee.)

KULLERVO (Joudolle). Luuletko, että hän virkkais jotakin, veisi
Karhulle sanoman?

JOUTO. Sit' en usko. Vaikk' on lörppä Orman kieli, uskalla ei uhallakaan näitä Karhulle kertoa. Ja sitäpaitsi, kunhan miettii aikansa miesi, niin kenties mukaankin saapi. Ormall' on taipuisa mieli, mut on hidas järjenjuoksu. Sitä enemmän on vain meidän toimittava.

KULLERVO. Niin, nyt on aika otollinen. Karhu, Kovas, kaikki tyyni luottavat nyt meihin varmaan. Kukaan ei aavista mitään. Nyt on osa otettava, kaadettava Karhun valta! — Kun tulee Ujunoff tänne, oisi vähän voideltava!

JOUTO (naurahtaen). On se ovela miesi — Ujunoff. Ymmärsi näin yhteen liittää "orjat" Suomen ja Venäen.

KULLERVO. Näytämmepä miss' on "orjat". Saisit toimittaa Tuulikin tuomaan tänne otraolvet Ujunoffille iloksi.

JOUTO. Kaikki, kaikki katsotahan, kunhan saapuvat kokohon. — Hst! Joku liikkuu ulkopuolia.

(Tähyävät ovea kohti. Ovi aukenee hiljaa, Käpsä, keski-ikäinen, pienenläntä ja lipevä mies pistää varovaisesti päänsä sisään oven raosta.)

KÄPSÄ. Onko aika otollinen? Oletteko yksin täällä?

JOUTO. Aivan yksin. Käy vain sisään, Käpsä-veikko!

KÄPSÄ. Terve veljet, terve veljet! Onko varma, ettei kuule seinät, katot?

KULLERVO. Varma, varma! On kai salainen sana, tärkeäkin…?

KÄPSÄ (puolittain kuiskaten). Ylen tärkeä sanoma. Ujunoff on kohta täällä. Tuossapaikassa! Sata miestä aseellista rientääpi hänen keralla.

JOUTO. Meidänkö miestä?

KÄPSÄ (matkasten). Meidän miestä! Meidän miehet on kotona. On myös sana saatettu heille, että kaikki kokoontuvat täällä teidän pirtillänne. — Mutta Ujunoffill' on omansa, Vennään veljet kerallansa.

JOUTO (iloiten). Saa tästä punaiset päivät, riemun päivät, remun päivät! (Käsillään tehden liikkeen). Kellistetään kerran Karhu!,

KULLERVO. Painitahan otson paini!

KÄPSÄ. Hiljaa, hiljaa! Ettei kuule Karhun pennut. Haistaako jotakin
Karhu?

JOUTO. Ei niin hiiren pihausta. Karhu täysin meihin luottaa, meille puhuu puuhistansa… ei hän mitänä tiedä.

KÄPSÄ. Kas se hyvä, oikein hyvä. (Kuiskaten.) Käski Ujunoff sanoa, ett' ois oikein somasti, jos ois naiset nauratella saanut iltansa iloksi — itse sekä toverit toiset. Ois kylältä käskettävä…

KULLERVO (naurahtaen). Vai jo naista naurattelis. Tuulikiss' ois tuulen tyttö Ujunoffille iloksi…

JOUTO (närkästyen). Tuulikissa! Hänt' en anna. Tuuli mun on mielitietty.

KULLERVO. Älä turhia turise! Täss' ei auta! Asiaa avittaa tulee. Ja kenpä sen sinulle sanoi, ettei Tuulikki tutustu mielellänsä Vennään mieheen. Vieras maistuu makeemmalta.

JOUTO (vähän alistuvasti). Ehkä löytyypi muitakin. Katsotahan, koitetahan…

KÄPSÄ. Mie vielä kylälle pyörrän… tuon muutaman tullessani häilähtelevän hamosen. Terve vaan näkemiin, veljet. (Menee.)

JOUTO. Juokse, juokse! Väleen joudu myös takaisin!

KÄPSÄ (ovessa). Tuossa paikass' oon takaisin.

KULLERVO. Käy, Jouto, Tuulikki etsi, salaa ottakaa oluet, tuokaa tänne tullessanne. Minä sill'aikaa penkit laitan miesten istumatiloiksi.

JOUTO Joudan käydä käskemässä. (Menee.)

KULLERVO (Järjestelee penkkejä y.m. pirtissä.)

ORMA (tulee sisään). Ohoh, mitäs laittaa miesi? — Siell' on nyt sumuinen ilma.

KULLERVO. Ilma onkin se onneksi. Katsos, kohta pidetään täällä suuri, salainen kokous. Saapuu paljon tovereita kaukaisistakin kylistä. On hyvä, kun on usma ilman päällä, eivät eroita tulijoita.

ORMA. Vai on kokous — täällä?

KULLERVO (yhä houkuttelevammin ja luottavammin). On. On tullut myös Venäeltä itse Semen Ujunoffi, entinen palkkaorjien päämies. Hän tänne saapuu saatossaan sata miestä. Sinä et sitäkään tiedä, ovat jo Vennään pojat maahan kaataneet pajarit. Kaikki riikin rikkalinnat maass' ovat maan omana. Henkipattoina pajarit piiloissa nyt puikkelevat. Jaettu tasan on tavarat.

ORMA (ihmeissään keskeyttäen). Älä!

KULLERVO (innostuen enemmän). Kaikki jaettu, maat ja mannut. Ujunoff on uljas miesi! Kun hän otti ohjat käsiin, pyörähti pystyhyn toiset, kaikki entinen kumohon. Orjat maassa matanehet nyt ovat isännät itse.

ORMA (epäillen). Kovin kuulostaa kummalta. Lienee viestit vika viestit — osaa en uskoa puoltakana.

KULLERVO. Kohta kuulet, kun tulevat. On vain oltava sinunkin meidän liitossa lujassa. Teemme täällä saman tempun. Miks' ain olla käskettävä, kun on valta käskeäkin! Suuret tästä sukee ajat.

Jouto ja Tuulikki tulevat kantaen suurta oluttynnöriä.

JOUTO. Ka, jo on Ormakin kotona.

ORMA. Jopa jo kotona — missäs? — Tännekö tynnörin tuotte? Kas kun antoi Ripsa-muori.

TUULIKKI. Sit' ei muorilta kysytty.

JOUTO. Ottajall' on oma lupa.

ORMA (ihmetellen). Otitteko omin luvin kellarista juhlaolvet?

TUULIKKI (niskojaan viskaten). Olut on minun panema.

ORMA. Mut on otra Karhun otra, maltaat Ripsa makeoitti.

TUULIKKI. Minä makasin mallassaunan.

JOUTO (silmää iskien). Makasit — sen minä tiedän! Mitä turhista torista. Otettu mikä otettu.

KULLERVO. Sekä juotu, mik' on juotu. On oikeus ottaaksemme.

ORMA. Oikeusko? Sit' ei se ole.

JOUTO (tiuskasten ja nyrkkiä heristäen). Jos et, Orma, jo osanne itse turpaasi tuketa, niin sen tukkean ijäksi!

ORMA. No, no, kuoma, katsotaanhan. Minä riitaa en rakenna.

KULLERVO. Paras onkin olla myötä.

TUULIKKI (iloisesti). Ja iloita elon aika. Saadaan kai huikeat hypyt! Jouto kertoi, jotta saapuu Vennäänkin veikeät miehet omain poikien lisäksi!

KULLERVO (Joutoon vilkaisten). Pidä varasi, Tuulikki, Vennääll' on tuliset veljet… vievät sinulta siiven lennon.

JOUTO (turjottaen). Ei neittä väkisin naia… Ja jos vievät niin viekööt.

TUULIKKI (kiusoitellen). Kas, kas, Jouto — jokopa nyt joutavia!

ORMA (hyväntuulisesti). Vie sinä, minä vikisen — ole vievinäs väkisin.

KÄPSÄ (kiireesti tullen). Ho hoi! Keppasi taas Käpsän jalka. Pian saapuu salateitä miestä niinkuin Viron sutta. Onp' on neiotkin keralla!

JOUTO (laskee olutta haarikkaan ja tarjoo). Kippis, Käpsä! Saappas tästä kielen päälle, että laulaisi vastakin.

KÄPSÄ. Kiitos, kuoma! (Juo.) Ohhoh! Oikeinpa hikosin, tuota… otan vähän koivillekin. (Juo taas.)

JOUTO. Jotta keikkuis ketterämmin illan pitkissä iloissa.

TUULIKKI (nauraen). Voi mun pätö päiviäni, vieläkö Käpsäkin käkeisi jalan norjan nostantahan!

KÄPSÄ. Tui, tui, Tuulikki, sinua! Viel' on käypä Käpsän mieli. Katso illalla itseäs…

(Iloista, vähän pidätettyä hälinää kuuluu ulkoa. Sisälle syöksähtää Suomelan alueen palkkaväkeä, etup. nuoria miehiä, mutta myös naisia.)

KÄPSÄ. Ka, ka! Tulkaa vain peremmä!

ÄÄNI JOUKOSTA. Jopas Käpsä tänne kerkes!

KÄPSÄ. Käpsällä on kärpän jalka.

KULLERVO. Terve, terve pirttiin miehet sekä naiset naurusuiset! — Jo kai tiedätte asian: saamme kohta vierahia.

JOUKOSTA. Jo tuon saimme ilon sanan. Nousee tästä rennot rymyt!

KULLERVO. Nouseepa rumakin remu! Mutta — hiljaa siitä niinkuin hiiret, aikeestamme ankarasta! Pidetään vain niinkuin kestit — muuta muka ei mitänä.

JOUKOSTA (innoissaan). Se on selvä! Tehdäänpä salainen temppu, hyökätään, kun nukkuu Karhu.

(Naurahduksia.)

KULLERVO. Onko kaikki yhtä mieltä: otetaan osamme näistä Suomelan sukuperuista?

JOUKKO. Tietty se! Kaikki täss' on yhtä mieltä, vaikka valalla vannottaisiin!

JOUKKO (yhä enempi hälisten). Kaikki olemme — otamme kaikki!

KULLERVO. Kun nyt saapuu auttajamme, Vennään vetreät toverit, niin pankaamme parastamme: annamme asunnot heille, leivomme leveät leivät…

JOUKOSTA (nauraen), Oikein limpun litsaukset… hä häh!

KULLERVO. Naiset pankohot olutta, kun ehtyy entiset varat.

JOUKOSTA. Naisill' on aina antamista!

(Naurua ja tuiskutusta.)

Ulkoa kuuluu kopinaa. Jouto pistäytyy ovesta kurkistamaan.

JOUTO. Käykää sisään… ahaa, kuomat, kaimat, käykää pirttihin sisälle!

KULLERVO (rientäen vastaan). Terve, toverit! Mitäs kuuluu? Tervetuloa talohon!

Semen Ujunoff joukkoineen tulee.

SEMEN UJUNOFF (tervehdellen). Tjerve, tjerve! Kiitos, kiitos! Ensi giertah Vermään veljet tjervedulleet on dalohon. Ensi giertah doverina tavatahan.

KULLERVO (liehakoiden). Ensi kertaa! Se on totta. Mut ei suinkaa viime kertaa! Toivottavasti tästä lähtein Vennään veljet ja Suomen toverit aina yhdessä aprikoivat, auttavat toinen toisiansa… kaattaan Karhut ja pajarit!

UJUNOFF. Da oigein sanoit! Hjuvin hjuva! Kaadaan Karhut da pajarit!

(Joukot nauravat.)

KULLERVO (kuljettaa U:n pöydän päähän istumaan). Vieraalle kunniapaikka, päällikölle pöydän päähän!

UJUNOFF. Kiidos, kiidos! Hjuvin hjuva!

KULLERVO (toisille ryssille). Te, toverit, katsokaahan kukin paras itsellenne! (Naisiin viitaten).

Yleistä naurua ja naljailua.

TUULIKKI (vie oluthaarikan U:lle). Tulomalja päällikölle!

UJUNOFF (silmää iskien). Tjerveydeks, tjerveydeks! Kovin on punainen juoma… da neion poski punaisempi!

    (Tarjoillaan olutta, ensin Vennään miehille
    sitten omille. Naljailua.)

UJUNOFF. A ennenguin muida muistalemme, pistetähän ilot pistoon! Jotta norjistuis jäshenet pitkän matgan ja paagasen päälle. Soida, Ivan, soidah shirmankka, Ivan, da, dantshikat, tavaarishij, Shuomen tjyttöjen gerallah!

(Ivan ja Michael käyvät soittamaan. Suomen tyttöjen silmät alkavat palaa Vennään poikien puoleen. Tuota pikaa käy iloinen karkelo, pari ryssää laskee hihkuen "ripatskua".)

Esirippu

Suomelan valtapirtin eteinen. Oikealla ovi pirttiin, vasemmalla toinen ovi. Perältä käynti ulos kartanolle.

Esiripun noustessa hälinää. Entiset palkkarengit ja Vennään miehet rientävät edestakaisin eteisen poikki pirttiin ja pirtistä ulos. Suomelan entisillä palkkarengeillä on venäläisiä päähineitä, jopa mekkoja ja keihäitäkin. Kaikki ovat asestettuja.

Vasemmalla olevan oven luona seisoo Orma vahdissa alakuloisen näköisenä.

Esiripun noustessa kuuluu pirtistä Ripsan järkyttäviä kuolinparahduksia. Hetken päästä tulevat pirtistä Kullervo ja Jouto.

KULLERVO (raa'asti nauraen). Vanha naakka-saatana! Siin' oli sinunkin loppus! Et nyt enempi ärise!

JOUTO. Piru vie! Tää kävi hyvin! Ei aavistanut mitään Karhu, enempää kuin Karhun ämmä, kun vähän yöunia häirittihin. Hurjia olivat ryssät päälle käymään — mutta kyllä joivatkin illalla, kolme tynnöriä olutta!

KULLERVO. Olut antoi tulta mieleen, sen sai kokea Karhu —

JOUTO (viitaten vas. olevaan oveen). Tuoll' on nyt Karhu aljunamme salpain vankkojen takana. Hei, orjien isäntä, miltäs maistuu lainan maksu! Saat nyt saada korkoin kanssa! Varo vaan, Orma, ettei karkaa kaitsettavasi.

ORMA. Näettehän, että vahdin.

KULLERVO. Yksi vain livisti lintu. En ymmärrä vieläkänä, mihin häipyi
Heljä yöllä?

JOUTO. Miten pääsi, sit' en tiedä, mutta minne, sen tajuan. Koettaa tietysti saattaa sanoman Kovakselle.

ORMA (hiljakseen). Silloin täst' on leikki poies. Uskokaa kun sanonkin: hyvää täst' ei meille koidu.

KULLERVO. Tee sinä tehtäväs vainen, sull' ei muita mukinoita. Ja muista: (tehden kädellään vastaavan liikkeen) nuoran jatko oot orressa, jos vain Karhun karkuun lasket!

(Kullervo ja Jouto menevät ulos.)

ORMA (päätään puistellen). Jaa jaa. Saapa nähdä, mik' on loppu. Ylen on pitkälle menty. (Huokaisee.)

KARHU (kolkuttaa vas. sivuovea sisäp.) Orma! Kuuletko, Orma!

ORMA (hämmentyen). Hst! Kuulen, mutta en uskalla kuulla…

KARHU. Raotahan ovea hieman. Enhän sulle mitään mahda… tahtoisin vaan puhua hiukan.

ORMA. Vähän pönkää saatan siirtää, muuta juuri en uskalla.

KARHU (oven raossa). Sanohan minulle, Orma, sinä, joka olet näillä tanhuilla kasvanut, kulkenut kuten minäkin, sanohan minulle, mitä tämä kaikki oikein tarkoittaa? Minkä vuoksi toitte vieraan, vanhan verivainolaisen tänne, ja yhdessä hänen kanssaan katalasti yöllä karkasitte kimppuumme, murhan, ryöstön töihin? Onko puuttunut jotakin? Enkö aina ole parastanne katsonut? Onko ollut ruoska ruokananne?

ORMA (hämillään). Eipä suinkaan, isäntä, ei suinkaan. On ollut kysta kyllin silloin meillä kuin sinullai. (Pelästyy puhuneensa liikaa.) Tuota… mutta niin, minä en tiedä… minä en tuonut vainolaista…

KARHU. Enkö ottanut teitä yhteisiin neuvonpitoihin, enkö aina — (vetäytyy pois, joku tulee ulkoa ja menee pirttiin).

ORMA. Hst! Joudun vielä minä hirteen. Katsos, en halusta olisi tässä, mun on pakko ollakseni, jos mieli elohon jäädä.

KARHU (katkerasti). Hm! Kehnoill' on matalat keinot! — Sanohan vielä, kuink' on laita vanhan Ripsan?

ORMA (epäröiden). Pirtin puolla ruumihina —

KARHU. Ruumihina vaimo vanha — Entä Heljä -pääsikö karkuun?

ORMA. Pääsi — ainakin toistaiseksi. Monta ovat etsijätä laittaneet.
Pahoin pelkään, että tapaavat.

KARHU. Varjelkohon Kaikkivalta! (Vetäytyy pois.)

Ulkoa alkaa kuulua melua. Ujunoff ja eräitä toisia ryssiä tulee ryöstösaalista kantaen. Siinä on taljoja, vaatteita, metalliesineitä y.m.s.

UJUNOFF. Ah, Orma, vanha mieshi! Katsho sie vaan Karhua! A vot myö kjulassa kjäväsimme, rigas kjula, julen on paljo shaalihia, on kalua kaigenlaista. Ei juoshut huggahan hurme, joskin kaatui joitakuita. (Sylkäisten) Naplivaitj! Karhull' on angarat voimat, monda magasi maassa mieshtä, jennenguin nuorih giinnih shaatih. —

TUULIKKI (tulee sisältä).

UJUNOFF. Ah, sinä gorea tjyttö! Jo oli igävä miulla Tuulikkia tjyttöstäni. (Noppaa vyötäisiltä Tuulikkia ja paiskaa poskelle suutelon. Tuulikki on vähän hämillään, mutta sallii sen tapahtua.)

TUULIKI. Olen pirtin puhastanut, ett' ois urhoilla tiloa, vierahilla liiatenkin.

UJUNOFF. Vot se on hjuva, oigein hjuva! Tuulikkini, saamme taas illalla iloita. — (Päätään osottaen) A piäss' on vjähän raaskas paino, kova myös ollut on urakka, tuoppas oltta miesten juoda!

TOINEN RYSSÄ. Vot, vot, tuo olutta saavillinen! Julen on aangara jano.

TUULIKKI (lähtien). Vielä on pieni tynnörillinen olutta. Tuon sen.
Sitten kaikk' on lopussa.

UJUNOFF. Tjaa — on pandava uudet olvet. A nyt tuo välehen vjähän, koht' on kieli kidassa kiinni!

Tuulikki ulos. Ujunoff ja ryssät sisälle.

Kullervo ja Jouto tuovat ulkoa vastaanrimpuilevaa Marvaa.

KULLERVO. Katsos, Orma! Vipuun kävi vanha varis.

MARVA. Mitä tahdotte minusta? Päästäkää pois näkemästä näitä päiviä pahoja. Liiaksi olen jo vanha teidän rääkätä, repiä!

JOUTO. Eihän rääkätä sinua, kun oot vaan avuksi tässä.

MARVA. Ei minusta mitään apua.

ORMA. Antaa toki vanhan olla.

KULLERVO (suuttuen). Jo nyt on saatana tässä! Teist' on aina vain vastusta!

JOUTO. Liiaks istuu orja heissä. Aina vaan ovat kärttäneet isäntäinsä suosiota. Meitä nuorempia polettu takanapäin liiatenkin. Nyt kun me heillekin päivät paremmat laittaisimme, vapaat päivät, onnen päivät, eivät ymmärrä ottaa vastaan, eivät auttais ehkes meitä. — Ei oisi Ormakaan tuossa, ellei oisi pakko olla!

ORMA (ei virka mitään).

MARVA. Ja mikä olisi se onni, jonka meille tarjoisitte? Itse näette: ryövärein ja roistoin onni!

KULLERVO. Varo kieltäs, ämmänkenkku!

MARVA (melkein huutaen). Sen sanon, huudankin julki: tää on roistojen tekoa, murhamiesten —

KULLERVO (Iskee nyrkillään korvalle, jotta Marva kaatuu). Äsh, perkele!

MARVA (yhä jatkaen pitkällään). — pettureitten, maankavaltajain kurjain…

KULLERVO (potkien Marvaa päähän). Tuhannen tuhatta! Vaikenetko, vaikenetko!

MARVA (surkeasti). Auta, Luoja Kaikkivalta — (Pyörtyy.)

ORMA (nöyrästi, lepytellen K:a). Anna olla vanhan vaimon. Eihän hän ole mitään pahaa tehnyt, eikä hän oikein ymmärrä näitä — … kukapa näitä…

KULLERVO. Kyllä minä panen ymmärtämään… niin hänen kuin sinunkin!

ORMA. No, no, kyllähän minä… eihän tässä…

JOUTO. Tule jo, mennään pirttiin! Ujunoff odottaa sopimaan, kuinka paljon ryöstösaalista saavat he mukanaan viedä, sekä mitä tehdään vangitulle (viitaten Karhun ovea kohti).

KULLERVO. Mennään sitten. (Ormalle), Mutta muista! (Menevät.)

ORMA (ryhtyen auttelemaan Marvaa). Voih, voih, näitä pälkö päiviämme!
Jo nyt johonkin jouduttihin!

TUULIKKI (tulee ulkoa olutämpäri keralla, pysähtyy). No, mikäs muorille kävi?

ORMA. Tässä Kullervo kiivastui, oli potkia kuoliaaksi Marva-raukan…

MARVA (vähän tointuen). Varjele, vakainen Luoja, päästä näitä näkemästä!

TUULIKKI (kevyesti). Vai jo väsähti varis… on kai rääkkynyt tarpeheksi. (Menee pirttiin.)

MARVA (raukeasti). Tuulikki… sinäkin tyttö! Pääsis tuonelan tupihin, siell' ois olla armahampi!

ORMA (toimitellen Marvaa lähtemään). Koeta joutua johonkin piiloon… pois tästä välehen pääse! Luulen, että tulee tästä kohta kahta kauheampaa! Riennä! En voi seurata edemmä. Minut hirtehen vetävät, jos vain tästä hievahdankaan. Ohoh! Ehkä jaksat yksinäsi…

MARVA. Kun en jaksa, niin vaipunen. Hylkäs kansa Kaikkivallan,
Kaikkivalta kansan jätti. Pääsis pois päiviltä näiltä! Voih, voih,
Orma, — jää hyvästi! (Lähtee.)

ORMA (kuullen pirtistä ääniä). Hyvästi, hyvästi, Luojan haltuun!

    (Rientää vahtipaikalleen. Kullervo, Jouto ja
    Ujunoff tulevat pirtistä.)

KULLERVO. No mihin joutui ämmänkääkkä!

ORMA. Mihin lie hoippunut siitä; en tullut kysyneheksi.

KULLERVO. Samapa tuo. Vaikka olisi saanut nyt olla näkemässä Karhun rakki, kuinka ulvoo Otso itse. — Ota pois ovelta pönkä!

ORMA (kysyvästi katsoen). Pönkä poisko… miksi sitten?

KULLERVO. Sittenpä saat senkin nähdä. No!

(Orma ottaa pöngän ja avaa oven. Kullervo, Jouto ja pari muuta miestä menevät koppiin ja tuovat köysiin sidotun Karhun esille. Karhu jäykkänä, pystypäisenä. Orma vetäytyy nurkkaan.)

UJUNOFF. Vot, vot, karhundantshuttajat! Shaakaapas otukseen hengi, jotta hjuppis ilokshemme! (Nauraa raa'asti.)

KULLERVO (pilkallisesti). Tanssi nyt Kalevan tanssi, oikein Ukon uhritanssi meidän mielemme ratoksi — saat olutta siemauksen!

JOUTO (samoin pilkallisesti). Saatpa niinkin! Hypi, hypi, niinkuin hyväkin hullu-heikki, niinkuin me ennen sinun eessäsi leiskuimme. Nyt on tullut vuoron vaihto. Meilt' on poissa kaulanauhat, sinull' on hamppuset käädyt. (Osottaa köyttä Karhun kaulan ympärillä.)

KARHU (vaikenee täydellisesti).

KULLERVO. Jäätyikö kieli kitaan kiinni! Tais' olla pakkanen pieni yöteloilla kuulun Karhun.

KARHU (vaikenee yhä).

UJUNOFF. A keksinpä mie kjeinon hjuvan, millä pienet lustit saadah! (osottaen Karhua) Sidotah tshort seinäh giinni… vot siull oiva ambutauluh! A nyt pannah gilba, kuka on tarkin nuolen tjerävän ambumises! Kuka tapaapi lähemmä, a ilman ettei reigää tule.

KULLERVO. Ohoh! Se on oiva tuuma… ehkä tepsivi muutakin. (Komentavasti huutaa pihalle) Miehet, uhrihongan utareihin Karhu kiinni kytketähän!

(Pari miestä tulee sisään.)

KARHU (mahtavasti). Katalat, maanpetturit kurjat kiroon!

JOUTO. Ähäh! Jopa joutui kelloon ääni!

KULLERVO. Sano nyt ensiksi meille, millä toimin kulkee Kovas — ja missä?

KARHU (ei vastaa).

KULLERVO (viekkaasti). Voimme säästää me henkesi, rauhassa saat täältä mennä, jos lupaat ja luovutat meille kaikki maas' ja mantus'.

KARHU. Orjille — en ikinä!

KULLERVO. Kas, kas! Orjille, sanoitko? Muka itse teit vapaiksi meidät, vertaisiksesi mairotit.

KARHU. Orja orjana kuoleekin! Sit' ei voi vapaaksi tehdä… liian kehno, huono aines. Vasta täysin sen tajuan.

KULLERVO. Varo! Henkesi on käsissämme! Toki säästämme sen, jos vain vannot ja vakuutat luopuvasi kaikesta… ettet ilmoisna ikänä tule enää näille maille. Et itse etkä myöskään muita laita.

KARHU. Minä tulen! Viekää kaikki, viekää henki! Tulen kuin taivahan vasama tuolta puolen tuonelankin! Maankavaltajat kaadan! Nousee uusi, uljahampi Kalevan kantaheimo! Kasvaa kansa valkeampi, suku suurempi sukeaa, jok' ei vieraita kumarra, petä peltoja isien!

JOUTO (kiusoittavasti). Kynnet poikki kuulun Karhun! Viekää puuhun pilkaksemme!

    Miehet vievät Karhun ulos. Kullervo, Jouto ja Ujunoff
    katselevat peräovelta.

UJUNOFF (Kullervolle) Ah, sie viisas, jylen viisas olet tavarish. Da nyt on Karhu gaatomailla. A, kuka ensimäiseks ambuu?

KULLERVO. Kunnia se vierahalle. Anna mennä vaan!

UJUNOFF (tähdäten jousella). Katsotah, mie hiukset puuhun naulaa!
(Laskee nuolen, joka vähän haavoittaa Karhun päätä.)

UJUNOFF. Tshort pergeleh, naarmun teki!

JOUTO (ihastuksissaan). Kas, hyvin Ujunoff tähtäs, hyvin! Laske toinen rintaluihin?

KULLERVO. Varro veikko! Oikeus on omaisilla Karhun peijaisten pitohon. (Singauttaa nuolen. Kuuluu Karhun parahdus. Kullervo kerskuen.) Siihen suistui suuri Karhu.

UJUNOFF. Äsh, tshort, välehen päästit, kovin välehen. Loobetit jo hubin meiltä… oisi shietänyt enembi. (Sylkäisee kiukuissaan.) Tshort! (Joudolle) A sie harooshi olet tavarish, etshi doinen ambudauluh!

KULLERVO (Lyöden Ujunoffia olalle). Huoli tuosta Vennään veikko. Aika pirttiin astella jo peijaismaljat pohjaan juomaan. Ujunoff, sa uljas poika, tule kuin isäntä tänne! (Avaa oven Ujunoffille)

UJUNOFF. Kiidos, kiidos! Hjuva, hjuva, tavaarish. A hjuvat olvet Karhun olvet, da hjuvat tytöt Shuomen tytöt! A konsanaan ei eroan Vennään ja Shuomen tavarish!

(Menevät pirttiin.)

ORMA (hiipii esille mielipuolena, ja lyyhistyen lattialle purskahtaa rajuun hullun nauruun.)

Esirippu

Suomelan pihalla, valtapirtin raunioilla. Oikealla sivustalla vielä kyteviä ja palaneita vanhan valtapirtin hirsiä. Vasemmalla ja taustalla metsää, kotikuusia.

    Raunioissa jokunen ruumis. Kevät. Aamu alkaa sarastaa. Viimeisten
    hankiaisten aika.

    Rauniolla, kypenien keskellä puuhaa hullu Orma, seipäällä
    kohennellen.

ORMA. Pönkä… mihin joutui pönkä… Karhu karkuun pääsee… minut hirteen vetävät… Kovas on kova miesi… Ai, ai .. hii-iii. (Löytää kekäleiden joukosta Kullervon ja Joudon ruumiit, jotka tuntee.) Kas, kas! Kullervo ja Jouto… mitä siinä nyt makaatte, nouskaa ylös… pirtti lämpiää jo… jo on kukko kiekahtanut… hii-ii-i…!

MARVA (tulee kepin varassa vaivaisesti, vasemmalta). Auta, Luoja armollinen, kaitse kaunoinen Jumala! Nämä päivät hirmun päivät piti vielä näkemäni, nämä ajat onnettuuden, ajat huutavan häpeän… Veli vasten veljeänsä… Vanha Kalevalan valtapirtti kekäleinä, kypeninä. Tätä se uneni tiesi, viime vuonna näkemäni. Kaatui valkea hevonen, kaatui kaikki kaunis maahan, uupui kunnia inehmon. (Aikoo istuutua kivelle, mutta huomaa samassa Orman, säpsähtää.) Taar' avita! Orma keskellä kyventen! Mitä etsit, mies poloinen?

ORMA. Laitan hyvän naurishaudan… onpa tuhkaa tarpeheksi… hii-ii…

MARVA (surullisesti, istahtaa). Niin, niin. Sammuvat kypenet kohta, niinkuin sammui Orman järki. Kaikki kaatuu, kaikki murtuu…

ORMA. Kullervo ja Jouto lämmittelevät nyt tuossa. Kullervo ja Jouto suuren takan tekivät… Tuli lämmin… lämmin… hii-ii…

MARVA (siirtyy katsomaan). Totisesti Kullervo ja Jouto! Armahda, Herra! Suuren takan tekivät… se käristi siivet heiltä. (Siirtyy jälleen istumaan.)

ORMA. Mutta kauas lensi iso lintu…

MARVA. Mikä lintu lensi?

ORMA. Uljas, uljas… lensi lintu… "Tule pirttiin, ole kuin isäntä itse!" sanoi Kullervo… Nyt se lensi… iso lintu…

MARVA (itsekseen). Mitä kurja tarkoittanee…

ORMA. Ujunohvi lensi… kun rupesi siivet palamaan… hii-iii…

MARVA. Sitäkö tarkoitatkin. Tietysti, tietysti lensi. Parempi kun ei olisi tullutkaan sinä ilmoisna ikänä! Onko milloinkaan verivainolainen tuonut muuta mukanansa kuin tuhoa vaan ja turmaa. (Valittavasti.) Mikä sokaisi meidän miehet, saattoi tuolle petoksen tielle, joka jo nyt on vienyt tuhkaksi ison tupamme, koko maamme mureheseen, kansan kauneimmat suruhun, jonk' ei vertaista koettu.

KÄPSÄ (kuukistellen, kurkistellen tulee). Voi hyvät ihmiset tokkiinsa… hyvää huomenta sentään, olkoon aamu armahuinen! Voi hyvät ihmiset… minkälainen on ollut rytäkkä, meno ja meteli!… Jaa jaa…

MARVA. On ollut meno ja meteli — ja nyt kytevät kypenet.

KÄPSÄ. On toki onni, että olette elossa vielä… Minäkin poloinen poika viime hilkussa livahdin! Kun kuulin Kovaksen tulevaksi mukanansa kaikki ylämaan miehet, minä heti älysin — ja sen nyt pässikin tajusi! — että lyhveen loppui ilonpito, että kostaa Kovas Karhun kuoleman, maksaa mahlat Ripsa-muorin…

ORMA (asettuu taas vahtiasentoon). Karhu! Pysy vaan sisällä… hirttävät minut… hii-ii…

KÄPSÄ (säikähtäen). Mitä… hii-ii? Onko mennyt Orman pää —? (tehden sormellaan liikkeen.)

MARVA (surullisesti nyökäyttäen). On mennyt Orman. Lie monen muunkin.

KÄPSÄ. Vai niin, vai niin. Taar' avita mokomasta! Niin, niin, älysin silloin minä, älysin koivet alleni ottaa; minä metsään puikin. Aina Komussuon piilopirttiin Hötövuoren juurelle minä liputin. Siellä olen maannut kuin hiiri kolme vuorokautta, pieni (näyttäen) noin pieni leivänkannikas eväänä. Koska arvelin rymäkän ohi jo olevan, kurkkailemaan lähdin… täälläpä kypenet löydän.

MARVA. Autiot ovat taas asuintilat. Kohonnevatko konsanansa, nyt kun ne oma heimomme hävitti. Voi päiviä näitä!

ORMA. Ui ui ui… Kullervoll' on niin paha silmä…!

KÄPSÄ (siirtyy katsomaan). Hui ui! Siin' ovat nyt tuhkassa tuhmat…
Minä jo aattelin, ettei tässä kunnian kukko perältä laula…

MARVA. Vaikka taisit itsekin niiden hommissa olla…

KÄPSÄ. Minäkö? Niin — tulinhan tuota olleheksi, kun en muutakaan uskaltanut. Mutta kun sitten oikein juotiin ja mekastettiin ja ryssäin avulla alettiin päälle käydä, niin arvasinhan minä, että hiidenkattilaan se kumminkin lopuksi vie… minä kolmasti sylkäsin ja salaa tieheni livistin. Usko se, niin tein! En ole hiirtäkään tappanut tässä, en kenellekään pahoja tehnyt…

ORMA (on huomannut metsässä Tuulikin, juoksee sinne). Haa, Tuulikki!
(Vetää mukanaan Tuulikin esille). Tule nyt tänne Tuulen tyttö!
Vieraille olutta hiii… Hii… uiiii… Kaksi tynnöriä olutta…
pitkät parrat… tuo olutta ämpärillä…

TUULIKKI (vastustellen). Hellitä, jumalanluoma! vaiko pirun liet riivaama!

ORMA (yhä kiskoen). Yks hyvää, kaks pahaa… pitkät parrat pahaa…
Jouto, nouse ylös, Tuulikki tuopi olutta…! (Hellittää T:n).

TUULIKKI (kirkaisten). Aih! Sitä aavistinkin (Tarkastellen Joudon ruumista). Näin sinut ruumiina tapajan, kartena nyt palaneena…

KÄPSÄ. Niin, palaa se paraskin miesi, kun on oikein hyvät sytyt.

TUULIKKI (suuttuen). Lemmon koira! Vai irvistelet vielä tässä! Miss' olit silloin sinä, kun miehiä tarvittihin? Eipä sua silloin nähty!

KÄPSÄ. Hiljaa, hiljaa, piikaseni! Hullu, ken tulehen syöksee, viisas kiertää loitommalta!

TUULIKKI. Jäniksell' on pitkät sääret, pitkät sääret ja viisto suu!

KÄPSÄ (miehevänä). Kuule, sinä piikainen, sinä älä koittele miehen sisua! Älä, älä…!

TUULIKKI. Pyh! Miehen! Onko tässä tuumaakaan miestä! Toinen on hullu, toinen on narri!

(Lähtee äkeissään pois.)

KÄPSÄ (huutaa jälkeen). Mene sinä vaan polvelle pitkäparran, mene perässä, mene perässä! Ehkä elossa tapajat — jos on ollut nyt hällä kyllin pitkät sääret!

ORMA (huutaen). Hii-ii… vie olutta ämpärillä… hii…!

MARVA (alussa itsekseen). En olis uskonut Tuulikista… (Nousten.) (Käpsälle ja Ormalle.) Tulkaa saunan turviin tuonne! Se toki rannalla palamatta säilyi. Yksi on edes katto päämme päälle vielä. (Ottaa Ormaa kädestä). Tule pois saunahan, Orma! Saat kannikan korean, sen oon säästänyt sinulle.

KÄPSÄ (myöskin Ormalle). Niin, pois tule tästä. Tässä ei enää mitään vahtimista. Mennään nyt.

(Menevät Ormaa taluttaen.)

Hetken päästä tulee uupuneena Heljä. Aamu hiukan valkenee.

HELJÄ (laulaa).

Soi, soitto, murehen soitto, katkera kaiu häpeän soitto, tihutyö nyt maita kulki, ilkirutto rutsasi kansan. Mennyt on kunnia Kalevan.

Elä koita, korkea aamu, ellös, aurinko, ylene päälle polon Kalevan kansan, heimon herjan hartioille, kaatoi itse se itsensä.

Soi, soitto, murehen soitto, painu yöhön, päivän silmä, ettet näitä sa nähdä saisi, pettureita isäin pellon, maansa myyneitä myyriä.

(Istahtaa. Itkee.) Nyt mun uupuivat voimani. Kiitos olkoon
Kaikkivallan, ettei ennemmin uupuneet, että jaksoin, minkä jaksoin.

On mennyt manan villeihin viitoihin maammo minulta, äitini armahuinen. On sammunut taaton silmä kavaltajan käden kautta. Siellä nyt laupiaissa lehdoissa käyskelette. Mutta voi, taattoni totinen, tapaat kun isien henget siellä, niin kuinka heille kertoa saatat tämän ikuisen häpeän työn, kurjan kataluuden teon. Vaikeata, vaikeata se on. Kauhistuvat isien haamut, vaipuu rauha vainajilta.

Mutta odotahan, odottakaa, henget menneiden polvien ja sinä taattoni oma. Kuulette toki sanomat toiset, että on Kovas kostanut taaton kohlut, maammon mahlat on maksanut. Palanneeko hän sitten elävitten joukossa mun luokseni tai astuuko sankarina suurena teidän tykönne, te vainajat, mutta kalpana Kaikkivallan hän nyt ainakin iskee iskunsa totisen puolesta isäin kunnian. Vielä on Kalevan maass kuulua myös kunnokkuutta!

Olen ylpeä sulhostani!

    (Nousee reipastuneena ylös. Yhä valkenevassa aamussa
    alkaa joku yksinäinen, aikainen lintu laulahdella.
    Kuuluu tuohitorven toitotus.)

Mitä? Kuulinko oikein? (Taas toitotus.) Totisesti mun korvani tutun jo tajusi äänen! (Toivehikkaassa riemussa.) Joko saapuu sulhoni suuri, joko sankarit palaavat?

(Yhä lähempää toitotus, sitten Kalevan miesten laulu):

Kotitanhuat, hei, terve Kalevan maa, terve, Suomi sa kallis ja suuri, tätä maata ei petturit konsaan saa. sen on suojana rintaimme muuri.

    Sait nähdä sa häpeän inhat tiet,
    sen kestit, sen kestit sa sentään.
    Koti kallehin, onnekas kerrankin liet,
    pyhä kiitos nyt korkeelle lentää.

Kotitanhuat, hei, terve Kalevan maa, Terve, terve, Suomi nyt suuri, tätä maata ei petturit, vieras saa, sen on suojana rintaimme muuri!

(Laulun aikana tulee esille aseistettu, reipas miesjoukko, Kovas etunenässä.)

KOVAS (huomaten Heljän). Terve, Heljä morsioni! Täälläkö olet jo sinäkin! (Syleilee). Kas tässä, pojat, vanhan Karhun uljas tytär, jota meidän ja koko Kalevan maan on pelastuksestaan kiittäminen. Paljain jaloin, puolialastomana hän riistäytyi läpi murhamiesten kätten, kuin tuulen siivillä kiidätti sanoman meille. Henkihieverissään lattialle tuupertui, toki sanotuksi sai: "petos, katala petos, maankavallus, maammo maassa, taatto ryssäin ja omain vanki!" Enempää ei tarvittukaan — loput tiedämme kaikki.

JOUKKO. Eläköhön Heljä-neito!

KOVAS. Niin kuulkaa nyt veljet! (Heljälle) Tässä vanhan raunioilla, aamussa armahamman ajan, ympärillä sotaveikot, otan nyt omaksi sinut. Vannon taivahan valalla!

JOUKKO. Siunatkoot siniset ilmat liiton pyhän! Olkoon onni!

KOVAS. Kiitos, veikot! (Syleilee Heljää.) Oi, sa uljas Heljä-kukka!

HELJÄ. Pieni mun on osa tässä. Mitä itse toimititte?

KOVAS. Nyt on selvä Suomen päivä. Katalimmat tuhon korpit tuolla viruvat raunioissa. Ujunoff vain muutaman miehen kera hurjasti paeten nahkansa pelasti. Mutta takaisin ei palaja sen vannon, ja vakuutamme! Voittajina paljon suurempina palaamme nyt kuin vuosi sitten, nyt on rinnasta omastai ilkikasvi katkoeltu, paise saastainen reväisty. — Vaikka on nyt raunioina Kalevalan valtapirtti, niin pian kohoaa sen tilalle uusi, nousee entistä ehompi! Kasvaa turve ylitse hautojen, kuivuu viljat kyynelvedet, kirkastuupi murhe musta. Alta tuskan ja tulenkin nousee suuri Suomen päivä — aamu armias Jumalan. Tuli polttaa terveheksi, mikä maassa lie mäteä, alla syämmen alahaista. Kirkastuupi kansan sielu, valkeneepi valju aatos, koko heimo korkeneepi. Alta vallan vainolaisen nousee ehjänä Kaleva kera valkeiden valojen.

JOUKKO. Ehyt on Kalevan kansa! Suomi nousee suurempana, kirkkahampana porosta!

KOVAS. Vannomme ikivalalla!

JOUKKO. Vannomme ikivalalla!

Nuorten urhojen laulu:

Korkene jo, Luojan armon päivä yöstä Suomen veljesveren ruskon, haihdu halla, häivy kauhun häivä, uuden saamme valkeamman uskon! Kauniimpina näin me tuhkan alta päivää päin nyt käymme kaikkialta, työn ja rauhan onneen Suomen viemme, Kaikkivalta, valkaise jo tiemme!

Esirippu